maanantai 13. lokakuuta 2014

the old gentleman in the corner

minulla on tapana kiintyä esineisiin ja tavaroihin. ajattelin pitkään, että se on harmillinen taipumus, josta olisi hyvä päästä eroon. vasta hiljattain ymmärsin, että se ei oikeastaan ole taipumus vaan luonteenpiirre, ja harmillisuuden sijaan kertoo enemmänkin siitä, kuinka paljon asioilla on merkitystä.

tunnistin luonteenpirteelle nimenkin: taidan olla tarinankertoja.


asia alkoi selvitä, kun toin entisen työtuolini työhuoneelta kotiin.

puurunkoinen tuoli on peräisin 1920-luvulta, kuopion tuomiokapitulista. niitä on ilmeisesti jaettu pois uusien tieltä vuosikymmeniä sitten, ja tuoli päätyi isovanhemmilleni työpöydän tuoliksi. minä perin sen isoisäni kuoltua.


minusta se on kuin arvokas vanha herra kun se nyt pönöttää meidän pienessä asunnossa. vähän kuin ne herrat, jotka aikanaan pönöttivät siellä tuomiokapitulissa.

tuoli on valtava, raskas ja hankalan mallinenkin. siinä on oikeastaan aika huono istua, varsinkin jos aikoo tehdä töitä.

mutta sen syliin on loistavaa kääriytyä koipineen kaikkineen, viltti ympärillä ja höyryävä teemuki kädessä. kun kotona lattiat on jäätävät, on tuolin korkeiden jalkojen varassa turvassa myös kylmältä! (asiassa auttaa myös anopin neulomat sukat.)


ennen kaikkea tuoli muistuttaa rakkaasta ihmisestä, jota ei enää voi syleillä. tuoli kyllä auttaa kaipuussa ihan vähäsen. en ole halunnut vielä verhoilla tuolia uudelleen, kun tällä repeilevällä kankaalla on isoisäkin istunut...

tarinankerronta taitaa sekin olla samalta suunnalta perittyä. ei ole nimittäin ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun muistan isoisän kertoneen juttujaan meille nauraen niin paljon, ettei hommasta meinannut tulla mitään.

<3

ajatus hyvin pukeutuneista herranmiehistä venkoilemassa hankalissa tuoleissa tuomiokapitulissa vuosikymmeniä sitten on muuten aika huvittava. ehkä hekin kääriytyivät tuoleihin kerälle ja särpivät kaffeeta kokousten lomassa?

Ei kommentteja: