hyvähän mun on!

päätin ottaa esille aiheen, joka on minulle läheinen, ja tuntuu olevan aina ajankohtainen myös mediassa. kyse on laihuuden ihannoinnista.

lihavan ihmisen kokoa ja ulkonäköä (negatiivisessa mielessä) ei kukaan kommentoi, sehän nyt on ihan selvä. kukaan ei tietenkään hyödy toisen ihmisen haukkumisesta, paitsi se urpo joka luulee sillä pönkittävänsä omaa itsetuntoaan.

hoikka ihminen sen sijaan ei tunnu ansaitsevan samanlaista koskemattomuutta. itse olen kokenut lukuisia kertoja ne “hyvähän sun on sanoa” ja “no vertaa hei muhun” –kommentit. miksi haluaisin verrata itseäni muihin yhtään enempää kuin nyt jo teen? ja miksi en saa olla tyytymätön itseeni siinä missä kuka tahansa muukin?

meillä naisilla on ilmeisen kova tarve hakea hyväksyntää muilta ihmisiltä. usein tämä tarve esiintyy itsensä alentamisena, jotta muut kommentoisivat ja tsemppaisivat. monestiko ole vähätellyt saavutuksiasi ja tekemisiäsi toivoaksesi vain, että saat positiivista palautetta? minä ainakin monesti. yritän kovasti pyrkiä siitä eroon, jotta voisin mielummin sanoa itse ääneen että nyt meni hyvin tai nyt onnistuin! ne positiiviset kommentit lämmittävät silloin aivan yhtä paljon, ellei jopa enemmän.

no. koska ruumiinrakenteeni monen mielestä on ilmeisen tavoiteltava, joudun useinmiten olemaan se, joka kommentoi ja psyykkaa toisten ulkonäköasioita jääden itse varjoon omine epäkohtineni. minua ei yhtään haittaa kehua muita, päin vastoin, mutta vaadin myös oikeuksia. yleinen ajatus tuntuu joskus olevan, että hoikka ihminen ei vain voi (tai jopa saa) olla tyytymätön omaan vartaloonsa. ja hei, myönnän avoimesti olevani ihan tyytyväinen vartalooni, mutta silti silloin tällöin peilistä kurkkaa mustasilmäinen mörkö/rimppakinttu/teinipoika/plösömaha.

kyllä, myös hoikalla ihmisellä voi olla maha! se, että hameet alkavat tuntua kireältä vatsan kohdalta ja farkunnapin kiinni saamiseen tarvitaan sekä minä että mies, lienee yhtä raivostuttavaa lähtökoosta riippumatta.

laihuuden ihannointi varsinkin nuorten tyttöjen kohdalla huolestuttaa minua. omat hyvät puolet jäävät näkymättömiin, jos hoikkuus on ainoa tavoiteltava ulkonäkötekijä. taustalle jäävät myös ne asiat, jotka tekevät hoikkuudesta epätavoiteltavaa: poikamainen vartalo, lantiota leveämmät hartiat, kuukautiskierron ongelmat, liian isot vaatekoot… omassa tapauksessani hoikkuus ei ole mikään valinta vaan geeniperimää, paino ei nouse vaikka kuinka vetäisin suklaata. (älä nyt viitsi! hyvähän sun on sanoa!)

vaikka itsestäni pidänkin, ihailen naisia joilla on kauniin kaarevat pohkeet ja sievät nilkat, tasapötkön sijaan erikseen vyötärö ja lantio ja cosin tyylikkäät kaapuvaattet korostavat heidän parhaita puoliaan. (nimim. en ole yhtään katkera vaikka hukun niihin kaapuihin.) näitä asioita pyrin myös sanomaan ääneen. uskon, että sitä kautta saan myös itselleni ja opin hyväksymään itseäni.

kulunut klisee mutta aina niin totta, olisko se niin vaikeaa opetella tykkäämään itsestään sellaisena kuin on? silloin ei ehkä tarttisi verrata niin paljon muihin tai ajatella, että jollain toisella on asiat automaattisesti paremmin. ei sillä ole. ja ehkä sitten vois jonain aamun peilin edessä hihkaista, että hei, mä olen hyvännäköinen! tämä ei ole mitään pyhistelyä, koskee itseäni ihan yhtä lailla kun kaikkia muitakin.

haastan teidän tämän tekstin (i know you exist!) lukeneet ilmaisemaan kommenttiboksiin, mistä osasta itsestänne tykkäätte erityisen paljon. saa sanoa monta ja vaikka kaikki.

mä aloitan: pylly.

p.s. en kirjoittanut tätä tekstiä, jotta saisin säälipisteitä tai yrittäisin ylentää itseäni.

p.p.s. en myöskään kuvittele, että jes, nyt saan kommentteja takalistostani!