torstai 28. helmikuuta 2013

28

tänään alkaa toiseksi viimeinen vuoteni alle kolmekymppisenä. täytän siis tänään 28.


olen viettänyt elämässäni monta sellaista syntymäpäivää, jolloin asiat eivät ole menneet niin kuin toivoisin. esimerkkinä siitä helmikuun viimeinen vuosi sitten, jolloin toiveikkaasti luulin herääväni astioiden kolinaan keittiössä ja saavani kohta iloisen yllätyksen. totuus oli kuitenkin se, että silloinen tuleva mieheni vain käänsi kylkeä ja jatkoi uniaan minun lähtiessä töihin. lapsuudenkodissani totuin siihen, että synttärisankari sai aina aamiaisen vuoteeseen, joten olin ymmärrettävästi (...) raivoissani. kun illalla menimme syömään, olin hautonut pettymystäni läpi koko kammottavan työpäivän, enkä päässyt siitä enää irti. lopputulos: kaikilla oli kurjaa.

keskustelu asiasta silloin oli kuitenkin tuotanut toivottua tulosta, koska tänä aamuna heräsin käheään onnittelulauluun, sain aamiaisen sänkyyn plus mahtavan yllätyspaketin (siitä lisää tuonnempana). lopputulos: everybody happy. tänään juhlitaan vielä isommalla porukalla ja huomenna kämppämme tupareita, joten juhlaa riittää.



koska yksi tämän blogin perustavanlaatuisista teemoista on se, että yritän pyrkiä eroon yleisestä negatiivisuudesta, jäin miettimään tätä(kin) asiaa syvällisemmin.

ensimmäinen oivallus: mieheni lapsuudenkodissa synttäritraditiot ovat olleet toisenlaisia, enkä voi olettaa hänen tuntevan omiani jos niistä ei ole puhuttu. vaikka myönnän että perinteinen naisten ajattelumalli "täytyy ymmärtää sanomattakin" junnaa välillä mielessäni. paras mahdollinen ratkaisu on siis se, että luomme yhdessä omat traditiomme.



toinen oivallus: olen inspiroitunut sami sillanpään tiistaisesta kolumnista hesarissa. sopii nimittäin erinomaisesti tähän negistelyteemaan. jos päivän menee pilalle niin f*ck it, elämää se vain on. ja joka päivä löytyy kuitenkin niin monia onnellisuuden ja kiitollisuuden aiheita, vaikka kuin masentais. muutamia mainitakseni vaikkapa perhe, koti, ystävät ja työ, aika monelta löytyy nuo kaikki. oma onnellisuuteni on jos ei täysin niin ainakin suurimmilta osin omissa käsissäni.



kolmas oivallus: itselleni mokaaminen ja nolostuminen ovat aina olleet tosi kovia paikkoja. ja ovat edelleen, mutta yritän jatkuvasti suhtautua niihinkin asioihin positiivisesti ja, no, myös välinpitämättömästi. tämän vuoden tavoite: opettelen nauramaan itselleni :)

en saanut mainetta 27-vuotiaana kuolleena rock-tähtenä. ja hyvä niin. tervetuloa 28!



työpöydällä tuoksuu mimosanoksa. se on synttärilahja itselleni.

ihastuttavaa päivää ja mulle mitä mainiointa synttäriä!

-eeva

p.s. tämä blogi saakoon tulevaisuudessa tiheämpää päivittelyä. joka päivä mietin, että kirjoittaisin, mutta sitten en muka ehdi...

ihanat synttärileidit marilyn, armi, ava ja audrey, plus kuppikakut

torstai 21. helmikuuta 2013

oodi kirjoille ja kirjastoille

rakastan kirjastoja. olen aina rakastanut. sitä unenomaista hiljaisuutta ja rauhaa, kun saa vajota omiin ajatuksiinsa ja rinnakkaistodellisuuksiinsa ja antaa mielikuvituksen laukata.  jostain syystä mun mielikuvitukseni laukkaa erityisen kovalla vauhdilla juuri kirjastossa...

teini-ikäisenä tosin pojat taisivat mennä kiinnostusasteikolla rauhan ja hiljaisuuden edelle, mistä syystä tulin muutaman kerran jopa heitetyksi ulos kirjastosta metelöinnin vuoksi... mutta kirjastossa kuitenkin luuhasin, lähes päivittäin. sieltä lainattiin ensin kasakaupalla neiti etsiviä ja muita tyttökirjoja, sitten siirryin muskettisotureiden ja kaari utrion kirjojen pariin. selasin kaunokirjallisuushyllyjä edestakaisin, lopulta tuntui että olin lukenut suurimman osan siellä olleista kirjoista.


opiskeluaikana kävin lähikirjaston harjoittelukopeissa soittamassa pianoa ja kiertelemässä musiikkiosaston hyllyjä. varsinainen lukeminen jäi pikkuhiljaa, kun ei muka ollut aikaa. ja töihin siirryttyä vielä vähemmän. olen kuitenkin aina kolunnut kotini lähikirjaston läpi. lähikirjastoja on kertynyt jo monta, niinkuin kotejakin :)

joillakin ihmisillä on lohtuvaatteita, minulla on lohtukirjoja. viimeisten kiireisten ja väsyttävien vuosien aikana olen palannut aina näihin samoihin hyvää mieltä tuoviin kirjoihin, eikä energia ole riittänyt minkään uuden miettimiseen. mutta nyt kaipaan jo muutakin.



tämän vuoden tavoitteeni on, että alan taas lukea. uusimman, ja toivottavasti pitkäaikaisen, lähikirjastoni aion ottaa haltuun pian. olen liittynyt siellä jo kirjallisuuspiiriinkin, mikä on mahtavaa, koska tulee luettua kirjoja "mukavuusalueen" ulkopuolelta. ja saa keskustella muiden kanssa niistä kirjoista.

ehkä parasta kirjojen lainaamisessa on se, kun saa jotain, mitä ei odottanut. vuosia sitten, lukioikäisenä, lainasin kirjastosta kirjoja äidinkielen kurssin esitelmää varten. kirjat olivat vanhoja ja pölyisiä, ja kirjastonhoitaja haki ne varastosta. vasta lainausautomaatilla huomasin, että varaamieni kirjojen välissä oli yllättävä teos. lainasin sen kuitenkin, ja luin.



saksalaisen paul kellerin vuorilla sataa lunta-kirjasta tuli heti yksi suosikeistani. se on ihanan naiivi ja vanhanaikainen vuoristoromaani vuodelta 1903. kirja kertoo nuoresta kaupunkilaismiehestä, joka ahdistuu ja haluaa pois kaupungista lennättimien ulottumattomista maaseudulle. että yli sata vuotta sitten jo joku on halunnut tekniikkaa pakoon, heh heh. kirjassa on sopivassa suhteessa romantiikkaa, draamaa, seikkailua, huumoria, jännitystäkin. ja ihanaa saksalaisen maaseudun kuvausta. siihen voi upota täydellisesti.

tuon ensimmäisen kerran jälkeen lainasin kirjan monen vuoden ajan aina sinä päivänä, kun ensilumi satoi maahan. nyt en ole lukenut sitä moneen vuoteen. viimeksi asioidessani kirjastossa kysyin huvikseni kirjastonhoitajalta, olisiko heillä sitä. (tiedän kyllä että nämä asiat voi hoitaa sähköisesti, mutta on mukavampaa kohdata ihmisiä.) ja voi miten onnelliseksi tulin kun se löytyi! tuossa se odottaa nyt yöpöydällä. ajattelin palauttaessani ilmaista haluni sen ostamiseen, jos joskus myyvät poistokirjana...

lukemisesta saa niin paljon itselleen. jos ei muuta, voi siteerata itseään viisaampia keskusteluissa :) ajattelin aloittaa lukupäiväkirjan pitämisen. ehkä olen sitten vanhana onnellinen että nuorena luin!

kuvat 1,2,3

lauantai 16. helmikuuta 2013

ensimmäinen

uuden elämäni kunniaksi lupasin itselleni lahjaksi aikuisten naisten kunnollisen käsilaukun. ensimmäiseni.

ongelmani on ollut se, että ostan salkkutyypisiä laukkuja joita en kuitenkaan käytä kun ovat hankalia. tai sitten superrentoja kasseja, jotka vetävät jo ennestään epämääräistä ryhtiäni vielä enemmän maata kohti. pikkulaukut ovat ihania, mutta elämä ei mahdu niihin.

olen pohtinut tätä asiaa pitkään ja tullut siihen tulokseen, että en löydä luis vouittonin tai mulberryn kaltaisten luxusmerkkien valikoimista itselleni sopivaa kainaloista. ja koska lähituotanto ja ekologisuus ovat lähellä sydäntäni, oikeasti vaihtoehtoisia laukkumaakareita oli vain yksi.

se ei pelkästään riitä että on ihana laukku. täytyy olla sellainen elämä, jossa sitä voi käyttää. aiemmassa työssäni lastentarhanopettajana omalla ulkonäöllä tai laittautumisella ei ole ollut niin väliä. esteettisenä ihmisenä kärsin siitä, ja muun muassa siksi otin riemumielin vastaan elämänmuutoksen. (tai siis en ottanut vastaan, itsehän sen päätöksen tein.)

eli oli korkea aika toimia laukkurintamalla.

kun astuin sisään lumin liikkeeseen, olin pökertyä (positiivisessa mielessä siis) siihen väriloistoon ja nahan tuoksuun.


en saanut silmiäni irti supermarket bagien muodostamasta sateenkaaresta. vuodatettuani myyjälle elämäntarinani onnettomana laukunomistajana, hän nosti rivistä esiin tämän kaunokaisen:

sen jälkeen en nähnyt enää muita. rento olemus mutta kuitenkin skarppi, paperit ja kansiot mahtuu, täsmälleen sopivan pituiset olkahihnat, pehmoinen nahka ja kaunis väri. need i say more? ja sattui olemaan alennuksessakin vielä tämä kappale, kyseinen ruskean sävy kun on poistumassa valikoimista.

tein nopean päätöksen ja ostin laukun itselleni. nyt kelpaa elellä! liikkeestä lähtiessäni olin niin onnellinen, että eksyin kohtalokkain seurauksin naapurin kenkäkauppaan. mutta se on ihan toinen tarina.

joku saattaa ehkä ihmetellä, jaksaako sitä nyt yhdestä laukusta vouhkata. mutta se symboloi itselleni niin paljon muutakin. ja onhan se ihana! ja kestää varmaan lopun elämää.

-eeva

p.s. tuumasta toimeen siis, tämä blogi on viimein auki! vielä ehdin toteuttaa tämän unelman ennenkuin siirryn eteenpäin 27 vuoden maagisesta iästä.

kuvat täältä ja täältä